Torstai-iltaisten juhlien jatkuttua -tahattomasti, spontaanisti, vahingossa - parin pizzan ja katkonaisten yöunien sekä Tiktakin DVD:n kautta kaksi yötä alkoi hieman jo uuvuttaa.

Palasin kotiovelleni 42 tuntia kotoa lähdön jälkeen ja yritin pikavauhtia alkaa hoitaa asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo edellisenä päivänä. Tyhjensin jääkaapin pilaantuvasta ruuasta, tiskasin haisevat tiskit ja kävin suihkussa. Sitten aloin tunkea satunnaisia käteen osuvia vaatteita laukkuun Skotlannin matkaani ajatellen.

Loppujen lopuksi lähdin bussipysäkille tunnin aikataulustani jäljessä mukanani laukullinen tavaroita, joista en ollut ihan varma, tuliko mukaan yhtään mitään tarpeellista. Jätin taakseni armottoman sotkun ja otin mukaani pohjattoman väsymyksen. Kun totesin vielä, että bussi oli jälleen kerran myöhässä, harkitsin vakavasti kotiin palaamista ja keskeytyneiden yöunien jatkamista.

Jatkoin kuitenkin kohti sovittuja menojani urhoollisesti myös tukkoista oloa vastaan taistellen. Olin kieltämättä aika ylpeä itsestäni, kun useita tunteja myöhemmin istuin viimein kaverini sohvalla kuunnellen, kuinka toinen kaverini soitteli tunnettuja radiohittejä ukulelelläni. Join varmaan kuudetta kahvikupillistani sinä päivänä ja yritin kerätä itseäni edessä siintävää baarireissua ajatellen.

Raahattuani ihan totaalisesti jumiutuneet aivoni ja flunssabakteerini Public Corneriin asti totesin vaan, että kehoni jaksamisen raja meni juurikin siinä edellisyön puoli kuuteen asti jatkuneessa Spotify-maratonissa ja 42 tuntia kestäneessä hyvästä seurasta nauttimisessa. Ja vaikka kuinka taistelinkin vastaan, nukahdin siihen pöydän ääreen muiden nauttiessa ylihinnoiteltuja oluitaan ja juhlistaessa ystäväni 20-vuotissynttäreitä. Taidan julistautua bilettämisen ammattilaiseksi!