Olipas kivaa mennä tänään kahville. Nykyään, kun tulee niin harvoin enää mentyä kahvilaan ja roikuttua siellä tuntikaupalla, mikä ei kyllä sinänsä ehkä ole kamalan järkevää, mutta turhalla tavalla miellyttävää. Muistelin vaan takavuosia, kun Wayne's Coffeen kanta-asiakaskortin yhdeksän leimapaikkaa täyttyivät kevyesti alta kahden viikon ja mikään tarjolla olevista leivoksista ei ollut uusi tuttavuus.

Muistelin ehkä myös vähän sitä kertaa, kun istuttiin eräänä perjantaina yhdeksän tuntia Kampin Cafe Rougessa ja santsattiin niin monta kertaa, ettei kukaan meistä enää pystynyt puhumaan pahalta ololtaan ja oltiin kohtalaisen varmoja, että kiihtynyt pulssi tarkoitti sitä, että kuolema korjaa. Kuolema ei korjannut, mutta sen jälkeen ei ehkä olla tehty niin kamalia ylilyöntejä kofeiinin käytön kanssa.

Joka tapauksessa kahviloissa notkuminen on nyt merkittävästi vähentynyt ja se on harmi, sillä tykkään aika monista asioista, jotka siihen tapaan liittyvät.  Rakastan sitä, kun voin ottaa sitruunan ja limen siivuja veteeni ja sitä, että voin keskustelun lomassa todella rasittavasti räplätä kaikkea edessä olevaa ja kilisyttää kuppia turhan päiväisesti ja silputa servettejä sekä puhdistaa lautasta murusista. Aika hyvä myyntipuhe oikeastaan - kannattaa tämän perusteella lähteä kanssani kahville!

Ainiin ja sitä paitsi, kahvin juominen ei ole yhtään niin hauskaa yksin kuin seurassa