Olin tänään ihan onnessani, kun sain viimeinkin hankittua tänne kotiin omat ompelutarvikkeet ja pääsin väsäilemään tyttöjen pukuihin koristeita. Olen kaivannut tätä taas viimeiset puoli vuotta, sillä vaikka kiireen ja stressin alla ei ole kiva tehdä mitään, tämä rauhoittaa.

Rakastan sitä, kun kaikkialla ympärilläni on kimaltelevia kankaita ja kimaltelevia paljetteja sekä säihkyviä strasseja. On ihanaa, kun saa pohtia, mihin kohtaan laittaa minkäkinlaista koristetta ja hitaasti - mutta varmasti ja rautaisella ammattitaidolla - puku alkaa kimalella ja näyttää paremmalta paljetti paljetilta.

Jollain todella oudolla tavalla - kaikista neulan pistoista, kipeästä niskasta ja selästä sekä liiman aiheuttamasta pahasta olosta huolimatta - tämä näpertely ja solmuun menevien lankojen ja tippuvien paljettien kanssa taistelu tekee minut todella onnelliseksi ja hyväntuuliseksi. Kun pääsen hyvään vauhtiin, mikään ei saa minua enää pois tolaltaan!

Viime vuonna ompelin pukuja aina välitunneilla opettajainhuoneessa ja sain aika epäileviä katseita, kun kirkkain silmin väitin, ettei minua haittaa, vaikka tyttöjen vanhemmat eivät itse ole saaneet koristeluja aikaiseksi vaan minusta on oikeasti mukavaa ja rauhoittavaa saada itse tehdä kaikki. Tykkään siitä, kun langasta kuuluu sellainen pieni raapiva ääni, kun sitä vetää lycran lävitse ja on ihana katsoa, kuinka paljetit asettuvat kohdilleen muutaman piston jälkeen. Stressi kaikkoaa, kun keskittyy vain ja ainoastaan siihen, että käsillä olevasta puvusta tulee samanlainen ja yhtä huolellisesti ommeltu kuin edellisestäkin. Niin yksinkertaista ja niin pienellä ajattelulla hoituvaa, että sitä voisi verrata meditoimiseen (sopii ihmisille, jotka ovat liian levottomia pysähtyäkseen oikeasti meditoimaan...)!