Pitkästä aikaa minulla ei ollut treenien jälkeen kiire minnekään, joten ehdin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ajamaan lempireittiäni kotiin. On oikeastaan ihan tyhmää, että pidän siitä reitistä, koska yleisesti ottaen moottoritiet ovat suosikkejani ja silti välillä Hyvinkää-Riihimäki valitsen tällaisen kahdeksankympin tien motarin sijasta.

Kyseinen tie on melkein koko matkalta valaisematon eikä siellä ikinä liiku montakaan autoa omani lisäksi ja jostain syystä aina, kun käytän tätä reittiä, radiosta tulee kaikki yläaste- ja lukioaikaiset musiikkisuosikkini. Kuitenkin parasta siinä tiessä on se, että se kulkee aivan motarin kyljessä ja motarilla ajavat autot ajavat tavallaan vieressä, mutta 20 kilometriä tunnissa nopeampaa. Se on hassua ja tiedän, ettei kukaan, joka tämän lukee tajua ollenkaan, miksi se on muka niin kivaa...

Rakastan muuten myös sitä, kun ajaa autolla treeneihin, näkee sen maakuntarajakyltin. Se on joku ihme jäänne lapsuudesta, kun aina piti mainita ääneen, kun ajettiin autolla maakunnasta toiseen. On jotenkin koomista, että ajan vain naapurikaupunkiin ja siinä välissä vaihtuu maakunta, kun pienenä oli niin tottunut siihen, että lähimmälle maakuntarajalle on pitkä matka ja jos lähti reissulle toiseen maakuntaan, oli tiedossa tuskallisen pitkä ajomatka, joka koetteli lapsenhermoja!

Rupeaa siis hymyilyttämään aina, kun tulee kyltti "Uusimaa" tai takaisin tullessa "Kanta-Häme" ja minun on ihan pakko sanoa se ääneen - jopa yksin ajellessani.

Ja nyt, kun päästiin puhumaan kotimaan matkailusta, pakko mainita, että myös junamatkani tänään Tampereelta Riihimäelle toi hyvällä tavalla mieleen lukioajat. Juna oli niin täynnä, ettei paikkalippuja saanut enää ostettua, joten matkustin ulko-oven vieressä lattialla istuen. Näin matkustin myös lukioaikoina joka perjantai-iltapäivä kotiin - tosi joskus loikoilin niissä matkalaukuille tarkoitetuissa isoissa hyllyissä! Osa käytävällä lorvivista ihmisistä näyttivät todella kyrsiintyneiltä, mutta itseäni vain hymyilytti, koska jollain kummallisella tavalla tuollainen arjen ruutiinista poikkeaminen tuntuu hauskalta (vaikka selkä ei oikein tykkääkään lattialla istumisesta). Ihmisten pitäisi vain ottaa elämänsä vähän vähemmän vakavasti ja keskittyä rentoutumaan. Turha pingottaa asiasta, jolle ei mitään siinä tilanteessa voi.

Sitä paitsi yksi elämäni hauskimmista junamatkoista oli puolitoista vuotta sitten Helsingistä Turkuun lattialla istuen, kun kanssani siellä samassa käytävässä istui joukko suomenruotsalaisia armeijapoikia, jotka heittivät minulle läppää koko matkan ja tarjosinvat juotavaa junan tarjoilukärrystä. Poikkeustilanteissa ihmiset yllättävät!