Viime aikoina on tuntunut vähän siltä, että kaikki asiat elämässä liikkuvat liian nopeasti ympärilläni eikä ehdi pysähtyä hengittämään. Silloin harvoinkin, kun on ollut muutama tunti ilman kiirettä, on vain tuntunut lähinnä siltä, ettei saisi pysähtyä, koska pelkää, että putoaa asioiden tahdista.

Siksi paras päätökseni aikoihin oli eilisten treenien peruminen ja niiden korvaaminen poikkeustreeneillä. Kerrankin minulla oli viikonloppu, jolloin minun ei tarvinnut lähteä Tampereelta minnekään eikä ollut kiire eikä tarvinnut potea huonoa omatuntoa asioiden huonosta järjestelystä tai treenien ala-arvoisesta suunnittelusta. Kerrankin minulla oli aikaa vain olla ajattelematta.

Miten hurja, suorastaan humalluttava tunne, olikaan herätä hieman arveluttavaan kellonaikaan iltapäivällä ja tajuta, että siitä ei tarvitse oikeastaan välittää vaan voi vaan kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Minulla ei taida olla ollut koko vuonna sellaista päivää, jolloin kellonajalla ei olisi ollut mitään väliä. Sellaista päivää, jolloin puhelimen voisi sammuttaa ihan hyvällä omatunnolla ja olla täysin ulkomaailman tavoittamattomissa.

Istuin siis koko päivän - tai taisi kyllä olla jo melkein ilta, kun viimein nousin sängystä - sohvalla pukeutumatta, juoden kahvia, kunnellen musiikkia, nauttien ajattomuuden tunteesta, jutellen ja nauttien hyvästä olosta ja stressittömyydestä ja seurasta.

Taitaa sittenkin olla niin, että pitäisi opetella pysähtymään ja antaa itselleen lupa pitää huolta välillä itsestäänkin.

 Myös lapsiani hellittiin tänä viikonloppuna onnistumisen tuntein ja mitalein. Valmentaja ei siis suinkaan ollut ainoa, joka ansaitsi vapaapäivän!