Moni sanoo, että siivoamisessa pahinta on aloittaminen, mikä ei kyllä mielestäni pidä ollenkaan paikkansa. Aloittamista paljon vaikeampaa on jatkaminen. Ties kuinka monta kertaa olen tällä ja viime viikollakin aloittanut siivoamaan enkä ole edennyt yhtään. Jotenkin vain muutaman vaatteen keräämisen jälkeen tekee mieli jo tehdä jotain muuta hyödyttömämpää.

Eilen illalla kuitenkin päätin, että tänään on pakko siivota ihan kokonaan, koska täällä ei voi enää edes asua, kun edes valot päällä ei pysty siirtymään huoneen ovelta sängylle astumatta johonkin, esimerkiksi ruokalautaselle tai potkaisematta puolityhjää - vai puolitäyttä? - kahvikuppia nurin.

Aloitin heti aamusta aika vakuuttavasti viikkaamalla kaikki vaatteeni - myös ne, jotka eivät olleet lattialla vaan vaatekaapissa myttyinä. Laitoin pyykkikoneen pyörimään ja keräsin kaikki pinnit lattialta, farkkujen taskuista ja sängystä. En enää yhtään ihmettele, että viime aikoina on tuntunut siltä kuin en muka omistaisi yhtään pinniä....

Jostain syystä täällä ei kuitenkaan näytä yhtään sen siistimmältä kuin ennen ja kaikki vaatteetkaan eivät mahdu kaappiin. Alkaa hieman puhti ja päättäväisyys taas horjahdella tässä vaiheessa ja usko siihen, että tämä kämppä näkisi enää ikinä edes yhtä siistiä päivää, on jo valunut kuin hiekka sormien välistä. Luulen, että olen tuomittu elämään keskellä vaatekasoja, astelemaan öisillä vessareissuilla pinnien päällä myöhästymään joka paikasta etsiessäni kotiavaimia tästä rojuläjästä.

En tiedä, miten muut ihmiset pystyvät tähän niin helponoloisesti? Sitä paitsi, miten jotkut ihmiset osaavat olla jopa kokonaan sotkematta? Joillekin siivoaminen nimittäin tarkoittaa sitä, että heittää valmiiksi lajitellut pyykit pyykkikoneeseen ja imuroi jo valmiiksi tyhjän lattian....