Tässä on nyt takana aika jännittävä viikonloppu, josta jäi käteen 80 euron arvoinen hoitolalahjakortti - jolla saa siis mennä esimerkiksi kokovartalohierontaan tai intialaiseen päähierontaan tai vaikka mihin kivaan! - ja yksi joululahjapaketti, jonka pitäisi odottaa kuulemma jouluaattoon asti, mutten malttaisi olla avaamatta sitä. Nämä kaksi eivät kuitenkaan juurikaan liity mitenkään siihen, mitä viikonloppuna tapahtui, mutta mainitsimpa nyt vaan asiasta, sillä niistä tuli hyvä mieli.

Perjantaina olin pelaamassa biljardia ja voi luoja, olin paljon huonompi kuin muistinkaan. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva, että olen joskus jopa osunut sillä kepillä siihen valkoiseen palloon, mikä tuntui tällä kertaa ihan mahdottomuudelta. No, jostain syystä kuitenkin vajaa parin tunnin pelaamisen jälkeen oltiin vastustajani kanssa tasoissa, kaksi-kaksi, ja päätettiin ratkaista voittaja kivi-paperi-sakset -menetelmällä. Hävisin, tietenkin.

Taidoistani huolimatta olin kuitenkin ihan mielissäni, että pääsin pelaamaan, koska se on yksi hauskimmista tekemisistä, mitä kavereiden kanssa keksin ja sitä oli jo ikävä, kun viime kerrasta on jo varmaan useampi kuukausi aikaa.

Lähdettiin sitten ajelemaan kotia kohti ja yritin yllyttää kuskia leffakäännöksiin, jotka eivät kuulemma oikein onnistu talvella, joten otettiin sen sijaan liukkaista keleistä kaikki irti ja ennen pitkää oltiin melkein ojassa. Nauroin katketakseni, koska koko homma oli ihan idioottimaista, mutta ah niin viihdyttävää! Kaipaan sitä, että saan olla idioottimaisella tavalla tyhmä ja leikkiä vähän hengelläni ja muiden autoilla....

Vanhaan insidevitsiin liittyen päädyttiinkin kotiparkkipaikan sijasta Hirvijärven uimarannan parkkipaikalle, joka oli jostain kummallisesta syystä tosi käyttämättömän näköinen ja lunta oli siinä kohtaa nilkkoihin asti. Sammutettiin auto ja todettiin, että ulkona tosiaan oli erittäin pimeää ja katulamput loistivat poissaolollaan. Ei jaksettu kuitenkaan välittää vaan noustiin autosta ja suunnattiin pilkkopimeään metsään, jossa ei tietenkään ollut mitään polkuja vaan ainoastaan puita, kalliota ja lunta silmän kantamattomiin. Meidän oli kuitenkin päästävä nimenomaan Patakalliolle eikä sinne "hiekkarannalle", joten ei auttanut muu kuin lähteä tarpomaan.

Ystäväni herrasmiesmäisesti laittoi minut kulkemaan edellä vedoten kesäkenkiinsä ja kertoili juttuja siitä, miten on hyvin todennäköistä, että hetken aikaa kuljettuamme katsahdan taakseni ja häntä ei näy enää missään. Sitten alkaa soida joku kamala kauheleffatunnari ja menen paniikkiin. Ei naurattanut, koska se metsä oli oikeasti aika karmiva ja olisin ehkä oikeasti ollut aika paniikissa, jos olisin ollut yksin...

Löydettiin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tiemme sinne Patakalliolle kaatumatta kertaakaan, vaikkakin liukasteltiin, naurettiin ja eksyttiin hieman turhan tiuhaan tahtiin.

Siellä oli kyllä tällä kertaa PALJON enemmän lunta ja järvi oli kokonaan jäässä.

Joka tapauksessa oli oikeasti aika hypnoottista, että kaikkialla oli ihan valkoista ja koko järvi oli aivan hiirenhiljainen. En ollut ikinä ennen käynyt siellä talvella ja minusta oli ihan absurdia ajatella, että vähän reilu neljä kuukautta sitten olimme olleet siellä yöllisellä alaston uinnilla yhden levottoman tyttöjen illan päätteeksi. Ei olisi tullut mieleenikään ottaa edes hanskojani pois tällä kertaa.

Tuijoteltiin kuitenkin kaukaisuuteen ja itsehän olin ihan innoissani siitä, että siellä kaikui mahtavasti, kun huusi kovaa järvelle päin. Elämän pienet suuret ilot!

Loppujen lopuksi koko reissussa ei ollut mitään järkeä ja kaikkea sitä kuvasi oikein mainiosti kommentti: "Miks vitussa me ollaan täällä?". Se ei kuitenkaan haitannut, koska olin jotenkin todella onnellinen siitä, että minulla on tuollainen ihminen, joka tekee kanssani noin tyhmiä juttuja ja olin niin virkistynyt siitä, että kaikki ei kerrankin mennyt jonkun aikaisemmin piiretyn kaavion ja minuuttiaikataulun mukaan vaan koko illassa ei ollut mitään muuta järkeä kuin se, että oli ihan käsittämättömän hauskaa!

Viikonloppuna tapahtui muutakin ja kirjoittaisin myös lauantaisesta risteilystämme ellei se olisi jotain niin järkyttävän sekopäistä, etten ehkä halua jakaa sitä ihan kaikkien kanssa. Reissu kuitenkin päättyi siihen, että istuin Hyvinkään juna-asemalla odottamassa kyytiä treeneihin ja nukuin siellä niillä kovilla penkeillä melkein kaksi tuntia päivä unia. Miten normaalia eikä yhtään spugemaista!