Seisoin eilen illalla parvekkeella kuunnellen musiikkia ja tuijotellen taivaalle, ja mietin maailman menoa. Jotenkin tämä kulunut syksy on mennyt vain valittamiseen, ja koko ajan joku asia on ollut muka huonosti ja mikään ei ole muka missään vaiheessa mennyt niin kuin pitäisi. Opiskelu ei maita ja voimistelu tuntuu pakko pullalta, ihmissuhteiden kanssa on jatkuvaa ongelmien sumaa ja vanhat suosikkibiisit eivät ole toimineet. Kirjoittaminen on tuntunut vaikealta eikä syöminenkään ole muka ollut yhtä kivaa kuin ennen.
Sitten kuitenkin, kun aloin miettiä asioita, tajusin, että koko ongelmavyyhti on vain pääni sisällä enkä vain ole osannut ottaa kaikkea irti ympärilläni tapahtuvista asioista. Siis kyllähän totuus toki on se, etten nauti juurikaan suomen kielen opiskelemisesta, mutta toisaalta, jos en opiskelisi sitä, mitä sitten opiskelisin? Valmentaminen ei ole tuottanut minulle samaa nautintoa kuin vuosi sitten, mutta eikö sekin ole aina loppujen lopuksi ollutkin vaikeaa. Minulla kuitenkin on joukkueellinen ihania tyttöjä, jotka ovat minulle kuin toinen perhe ja voi olla, että minulla ei ole niitä enää kauaa ja sitten itkenkin sitä, etten voi mennä salille ja tuskailla näiden kaikkien valmennuksellisten ongelmien kanssa.
Yhtäkkiä minuun iski ihan tajuton taistelumieliala ja laitoin soimaan kaikkien aikojen parhaan voitontahto biisin ja totesin, että tästä keväästä tulee jotain aivan muuta. Minulla on nyt nämä kaksi joukkuetta, opiskelupaikka ja ihania ystäviä ja vaikka ne kaikki vaativat verta, hikeä ja kyyneleitä, tällä kertaa ei valiteta vaan painetaan hitto soikoon sata lasissa eteenpäin! Tänä keväänä pistetään päät pölkylle ja jos ne lähtevät irti, niin lähtekööt. Kaikki on mahdollista, tietenkin, eikä jätetä tilaisuutta käyttämättä.
Erään viisaan nuoren naisen sanoin:
Kommentit