Minulla on ollut tässä muutaman viikon ajan sellainen valheellinen kuolemattomuuden tunne ja olo on ollut kuin nuorella miehellä, joka ei pelkää mitään. Terve kuolemanpelko on ollut ihan kadoksissa eikä mikään ole ollut niin kivaa kuin se, että silloin tällöin ajautuu joihinkin teoriassa hieman haitallisiin tilanteisiin, joilla saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia elämän kulkuu. Tällaisista jutuista näin julkisesti voi mainita ehkä sen, kuinka kivaa on istua autossa kyydissä, kun kuski kiskaisee käsijarrusta ja auton perä lähtee luisuun. Se on kuin Linnanmäki (tai ehkä Särkänniemi, kun kerran nyt Tampereella asutaan), kun auto heittää yhden kiepin ja sitten jatketaan matkaa. En myöskään ole aikoihin nauranut niin makeasti ja sydämenphjasta kuin silloin, kun tällaisessa edellämainitussa tilanteessa auto hieman luisui pois raiteltaan ja oli aika pienestä kiinni, ettei oltu ojassa.

Tänään siis joku elämää ohjaileva taso halusi muistuttaa minua, että kukaan meistä ei selviä tästä elämästä hengissä ja etten olekaan nuori mies vaan minun pitäisi vapista kauhusta elämän vaarojen edessä!

Aivan uskomatonta oli päivän ensimmäinen tapahtuma, joka sattui, kun käveli portaita alas yliopiston salaattibaarista tarjotin käsissäni. Niiden portaiden kulkeminen on hieman epävarman tuntuista, koska ne ovat aika jyrkät portaat ja tarjottimet ovat aika isot ja estävät näkyvyyden siltä, mihin on astumassa. Noh, jotain kummallista tapahtuikin sitten viimeisellä portaalla: samaan aikaan, kun takana tuleva ystäväni oli miettinyt, että varmaankin kaatuu matkalla alas, minun polveni pettivät alta ja putosin suoraan ensimmäiseltä portaalta polvilleni lattialle. Hassuinta siis oli se, että en kompastunut mihinkään, tasapainoni ei pettänyt eikä mitään muutakaan järkeenkäyvää tapahtunut vaan yksinkertaisesti polvistani vain katosi pito ja ennen kuin ehdin edes kissaa ajatella, olin jo iskeytynyt maahan - en kuitenkaan kädet edellä enkä toisen jalan päälle kompuroiden vaan molemmat polveni saavuttivat maanpinnan täysin samanaikaisesti ja tarjotin laskeutui siististi syliini. Tosin tarjottimella olevat astiat lentelivät ympäriinsä ja ihmiset kääntyivät hieman epämiellyttävästi katsomaan.

Mihinkään ei sattunut, ei edes mustelmaa tullut, ja ainoa särkynyt asia oli toinen laseistani. Hömistyttää vieläkin.

Treeneissä totta kai onnistuin mäjähtämään suoraan selälleni, kun kokeilin liikettä, joka on mitä ilmeisimmin nykyiselle fysiikalleni aivan liikaa. Tästäkin selvisin kuitenkin naarmuitta ihmeellisen selviytyjän luonteeni ansiosta.

Sitten kolmas sattuma tuli, kun ajelin kaikessa rauhassa lempitietäni treeneistä kotiinpäin ja aivan yhtäkkiä oikealta puoleltani tielle liittyi keltainen auto, jonka kuskilla oli ilmeisesti jotain näkövaurioita, koska en keksi mitään muuta fiksua selitystä sille, että joku päättää risteyksestä kiihdyttää 50 metrin päässä kahdeksaakymppiä liikkuvan auton edelle. Ei auttanut muu kuin iskeä jarrut pohjaan ja silti oli aivan liian lähellä, etten rysäyttänyt perään kiinni. Ei ole kovin montaa kertaa elämäni aikana pelottanut niin paljon kuin silloin, kun tien liukas pinta teki tehtävänsä ja autoni alkoi kieppua edes takaisin ihan holtittomasti ja yritin paniikissa pitää kiinni elämäni viimeisistä rippeistä ja saada tilanteen haltuun.

Koko loppu ajomatka oli yhtä piinaa eikä piristänyt yhtään se, että ajoin sillä kaikista kivoimmalla tiellä, jonka tiedän. Sydän oli käpertynyt säikähdyksestä kokoon ja tuntui, ettei se oikein enää tahtonut jaksaa lyödä normaaliin tahtiinsa - joka muuten on aikamoinen, kun kuntoni on aivan pohjalukemissa ja lepopulssi varmaan lähentelee kolminumeroisia lukuja! Olin koko ajan jotenkin hirveän tietoinen tienpinnasta ja tuntui, ettei se enää oikein kannattele minua.

Hengissä kuitenkin ollaan ja terve kuolemanpelko tekee paluutaan. Hurja riskienottoaika on lopussa ja tästä lähtien pysyn vain turvallisesti neljän seinän sisällä tekemättä yhtään mitään vähänkään harkitsematonta - ainakin huomisaamuun asti.