Ihan uskomatonta, että kaikkein kovimmat tanssifiilikset iskevät kehoon ja mieleen aina silloin, kun tanssimaan lähteminen on mahdollisimman vaikeaa. Istuin tänään bussissa matkalla kotiin reeneistä ja olo oli hieman nuutunut - neljän ja puolentunnin valmentamisrutistus oli taas vaihteeksi vienyt ääneni ja muuttanut sen pieneksi ininäksi ja hyppyjen malliksi näyttäminen tuntui koko oikeassa jalassa mielettömänä pohje-polvi-penikkasärkynä - ja bussin kurvatessa Klubin ohitse huomasin, kuinka tanssijalka alkoi varovasti vipattaa!

Yritin hillitä sitä ja se hetken olikin liikkumatta - joko johtuen särystä tai sitten uskomattomasta tahdonvoimastani - mutta sitten vipatus palasi entistä voimakkaampana ja vahvempana ja vaikeampana vastustaa.

Nyt istun tietokoneeni äärellä puolimakaavassa asenossa kaivautuneena peiton ja tyynyjen sekamelskaan ja päälläni on ultratyylikäs ja löysä Gone with the Wind -paita ja hiukseni sojottavat joka ikiseen ilmansuuntaan, myös niihin ilmansuuntiin, joita ei vielä ole keksittykään. Jalkasärky vaan yltyy ja kohta on kai pakko alistua särkylääkkeen ottoon ja siltikin halu lähteän pyörähtelemään korkokengissä Klubin tanssilattialle vain yltyy. Mistä mulle seuraa tällaisena iltana enää tähän aikaan?

Miksei ikinä silloin, kun mielihalu iskee, ole tarjolla helpotusta asiaan? Ja nyt siis puhutaan ihan kaikista mielihaluista, joita päähän saattaa eksyä!