Kaksi kuukautta sitten tuntui siltä kuin kisakausi tulisi kestämään ikuisuuden ja kuukausi sitten alkoi jo stressikyyneleet virrata iltaisin. Mitään muuta ei osannut toivoa enemmän kuin sitä, että kausi vihdoin loppuisi ja pääsisi tekemään muita juttuja.

Nyt kun se vihdoin loppui (karvaaseen tippumiseen pronssisijalta yllätysjoukkueen kirittyä 0,05 pistettä ohitse), tuntuu kaikkea muuta kuin helpottuneelta. Mitäköhän sitä muka nyt tekisi ja miten ihmeessä selviän ilman tuota Hyvinkään joukkuettani, jotka ovat olleet viimeiset vuodet kuin toinen perhe?

Olen ollut nyt päivän erossa noista tytöistä ja nyt on jo sellainen olo, että haluan hommani päävalmentajana takaisin, vaikka tämä vuosi onkin ollut niin älyttömän rankka ja vaikea kestää juuri tuon hirveän matkustamisen takia. Ehkä kaikki on paremmin näin, tiedän, mutta ei se kai tarkoita sitä, ettei se tekisi kipeää. Näiden tyttöjen kanssa on eletty sellaisia huippu hetkiä ja onhan kaikille valmentajille aina se ensimmäinen oma joukkue se kaikista tärkein.

Olen katsonut, seurannut läheltä ja koittanut elää mukana niiden kasvamista pikku tytöistä teini-ikäisiksi hulluttelijoiksi ja olen ihan hirvittävän ylpeä siitä, miten hienoja ihmisiä niistä on kasvanut ja kuinka paljon ne ovat kehittyneet voimistelijoina. Miksi en siis saisi olla mukana myös seuraavassa vaiheessa, jossa teini-ikäiset kasvavat aikuisiksi (tai melkein sellaisiksi ainakin)? Se tuntuu uskomattoman epäreilulta ja se tuntuu paljon isommalta uhraukselta kuin osaan edes kenellekään selittää. Heleet ovat kuitenkin nyt ja aina 'mun lapsia' - tietyllä tavalla.

Enkä mä kai osaa pysyä poissa kovin kauaa, tiedän jo nyt. Koska loppujen lopuksi olen aina ollut hieman ristiriitainen ihminen ja asiat, jotka tekevät elämästä vaikeaa ja raskasta, ovat niitä samoja asioita, jotka tekevät elämästä helpompaa kestää, onnellista ja hauskaa!

Kuka muka leikkisi mun kanssa niin kuin nämä tytöt?