Istuin eilen parvekkeella vähän masentelemassa elämääni - taas vaihteeksi - ja nautin, kun aurinko poltti ihoani ja mietin vain, miksi ihmeessä en vain jaksa liikkua kohti rantaa. Olin jo edellisestä päivästä asti kuumotellut, kuinka menisin kesän ensimmäistä kertaa vihdoinkin uimaan ja makoilisin rannalla lukien kirjaa ja ruskettuen. Jostain kumman syystä ne kilometrit minun ja rannan välillä tuntuivat ylitsepääsemättömiltä ja pelkkä matkan ajatteleminen - sekä pyörällä että bussilla - sai jalkani tuntumaan voimattomilta ja raskailta enkä vain pystynyt liikkumaan siitä mihinkään.

Harmitti ihan hirveästi, ettei auringonpaiste ja lämpö saaneet minua entisellä tavalla hyvälle tuulelle ja energiseksi ja ainoa asia, mitä pystyin tekemään oli tuijottaa vastapäisen talon kattoa ja miettiä uudelleen ja uudelleen samoja tyhmiä ajatuksia, joita olen tässä nyt pyöritellyt hyvän tovin. Ihan kuin olisi addiktoitunut synkistelyyn ja melkein jopa nauttisi siitä, ettei ole kovin hyvä olla.

Siinä sitten ehdin jo hyvän tovin antaa vierähtää luetellessani itselleni asioita, jotka ovat menneet kammottavalla tavalla vikaan viimeisen vuoden aikana, kun yhtäkkinen valaistus täytti aivoni. Voi, miten monta asiaa onkaan mennyt hyvinkin samana aikana! Tässähän on tullut koettua vaikka mitä siistiä ja upeaa ja mahtavaa ja ensimmäisten kertojen suma on ollut suorastaan tukahduttava - valmentaminen, koreografiointi, tuomarointi, miesjutut, uudet kaverit, bileet, matkustaminen... Oikein hengästyin, kun aloin miettimään tätä kaikkea ja sitä, millaiseksi erilaiseksi ihmiseksi olenkaan vuoden aikana muuttunut - niin hyvässä kuin pahassakin.

Mutta mikä ihme ihmisluontoon kuuluva piirre tämä oikein on, että huonot hetket muistuvat mieleen aina ensimmäisenä ja ne varjostavat kaikkia hauskoja ja ihania muistoja, jotka tuntuvat tupsahtavan mieleen vain jos ne on tallennettu valokuviin. Kaipa tähän perustuu se hirvittävä hinku tarttua kameraan heti, kun on vähänkin kivaa, ja paniikinomaisesti antaa keskittymisen hyvään hetkeen herpaantua valokuvaamisen viedessä suurimman huomion. Kaipa sitä jotenkin luulee tarvitsevansa jotain todistusaineistoa tietokoneensa kovalevylle siitä, että kyllähän sitä oli silloin ja silloinkin ihan hauska päivä.

Ja siksi kun sitä niin hanakasti turvautuu valokuvien tuomiin muistohin, sitä unohtaa niin helposti kaikki todella parhaat hetket, jolloin on tuntenut olonsa yksinkertaisesti vain onnelliseksi ja mukavaksi: koska sellaisista hetkistä ei ikinä oteta valokuvia. Sellaisina hetkinä on aivan liian rentoutunut ja aivan liian kiireinen vain nauttimaan olostaan ottaakseen kuvaa. Sitä paitsi sellaisista hetkistä on usein myös hirveän vaikeaa ottaa kuvia. Kukapa nyt vaivautuisi kaivamaan kameraa esille tallentaakseen tietokoneelleen hetken, jolloin istui pimeällä kerrostalon sisäpihalla hyvän ystävän kanssa puhumatta mitään tai jolloin kaivautui jonkun kainaloon katsomaan Poliisit-ohjelmaa tai jolloin alkoi kiljumaan kuin pikkulapsi kuullessaan kisojen lopulliset tulokset tai jolloin nojautui ulos ikkunasta polttaakseen tupakkaa sängyllä istuen.

Näiden tallentumattomien onnen hetkien kunniaksi en aio liittää tähän tekstiin yhtään kuvaa, vaikka se turruttaa ehkä osan lukijoista ja hyydyttää heidät puolessa välissä tekstiä. Koko tarinassa ei ole ollenkaan punaista lankaa ja tarkoituksena oli vain ja ainoastaan päästä tilittämään siitä, että vaikka tavallaan olenkin luullut olevani vähän onneton niin kai sittenkin olen vähän onnellinen, mutta auttamattoman sekaisin ja solmussa - eiköhän me kaikki olla, omalla tavallamme sellaisia?