Huhhuh, tässä on nyt ollut aikamoista tykitystä noiden töiden kanssa ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei suinkaan ole paniikkia kesän loppumisesta sen takia, että tulee taas kylmä ja hyinen talvi, vaan siksi, etten ehdi enää tienata rahaa siihen tahtiin kuin sitä käytän. Niinpä painan nyt viimeiset lomaviikot niin armottomalla vuorokausirytmillä, että lähinnä enää oksettaa.

Yritin viime yönä nukkua univelkojani edes hieman pienemmiksi ennen työvuorosumaa, mutta arvatkaapa vain mitä kävi? Heräsin ainakin kolmeen otteeseen paniikinomaiseen tunteeseen, etten ole laittanut pihvejä tarpeeksi nopeasti grilliin ja pompannut ylös kohti kuviteltua grilliä. Mikä uuvuttava tunne onkaan siinä kohtaa tajuta, etten edelleenkään ole töissä vaan kotona ja minun ei todellakaan tarvitsisi huolehtia mistään pihveistä...

Yksi työkaverini, jolla on vielä kovempi työtahti päällä, sanoi juuri samaa, että hän pakkailee yöt pitkät hampurilaisia ja herää lopen uupuneena ajatukseen, ettei millään ehdi pakata tarpeeksi nopeasti. Ja sitten sellaisen yön jäljiltä rättiväsyneenä kyseinen henkilö raahautuu töihin pakkaamaan hamppareita. Mikä kamala tunne, kun 24 tuntia vuorokaudessa on yhtä pakkaamista ja pihvien laittoa - niin oikeasti kuin unissakin.

Tässä herääkin kysymys, mihin tämän työn hyvä puoli - se, ettei töitä tarvitse viedä kotiin mietittäväksi - on kadonnut?