Hassua, miten työntekoon turtuu niin, että tajuaa kyllä olevansa paljon töissä ja tuntee olevansa väsynyt, mutta sitten se työmäärä vasta iskeekin vasten kasvoja, kun katselee palkkakuittia. Elokuun kahdelta viimeiseltä viikolta töitä oli kertnyt 84 tuntia, mikä tarkoitti kolmeatoista työpäivää - tai yötä ja iltaa ny lähinnä. Rahaakin kyllä tuli, mutta ihan vaan mielenkiinnosta mietin, että millä helvetillä oon jaksanut painaa tätä tahtia?

Niin että onko mulla elämää vai ei?

Opiskelutkin on tässä käynnistyneet aika sekavissa merkeissä ja sumuisissa tunnelmissa. Bileitä on ollut yhdet jos toiset liikaa ja olen siinä välissä koittanut koota jotain opiskelumotivaatiota, joka varmaankin piileskelee jossain päin kehoani - en vain ole vielä löytänyt missä. Töissä on ollut sekavaa, kun ajatukset hyppivät sinne ja tänne enkä muista edes, milloin olisin viimeksi nukkunut ihan oikeasti ihan kunnolla ihan yöaikaan.

Ja hämmentäviä asioita, niitäkin on tapahtunut ja tässä sitä ollaan: asioiden hoitaminen unohtuu ja olotila on vähän sellainen kehon ulkopuolinen puhumattakaan siitä, että ruuat tippuvat syödessä vahingossa syliin ja viikonpäivät eivät kulje ihan siinä järjestyksessä kuin luulen (tänäänkin piti olla tiistai, mutta on kai sittenkin torstai?!). Tämä huone, jossa yritän asua, on kuin räjähdyksen jäljiltä ja täynnä jotain hiton muistilappuja, kun yritän vain muistaa syödä, mennä oikeaan aikaan töihin, ostaa koulukirjoja ja varata pyykkitupaa.

Ja hei, tämä ei ole mikään valitusviesti vaan oikeastaan nyt puhutaan ihan positiivisesta sekavuudesta. Syksy on niin jännittävää uusien asioiden aikaa ja vielä jaksaa tehdä kaikkea ja sählätä ennen kuin tulee oikeasti kylmä, pimeä ja talvi!!!