Heräsin aamulla kaverini luota Helsingistä ja kun lähdin suunnistamaan kohti Pasilaa, mietin taas, kuinka hyvä fiilis mulla edelleenkin tulee Helsingistä. Se tuntuu kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kotikaupungilta ja sen ilmapiiri ja paikat ovat niin kamalan tuttuja ja turvallisia ja sen rytmi on ihan omanlaisensa ja sopii omaan rytmiini täydellisesti.

Harmitti iltapäivällä lähteä taas kohti Kanta-Hämettä ja kaverin synttäreitä. Riihimäelle päästyäni totesin kuitenkin, ettei se ole niin paha paikka, koska siellä on niin monta niin ihanaa ystävää ja tarjolla oli sitä paitsi hyvää jälkiruokaa. Olisin kuitenkin luullut, että minulle tulee ennemmin ikävä Helsinkiin takaisin kuin hinku päästä matkustamaan vieläkin pohjoisempaan.

Jostain kumman syystä yllätin itseni vilkuilemasta kelloa ja miettimästä, mikä on seuraava juna Tampereen suuntaan ja laskemasta minuuttimäärää siihen, kun pääsen astumaan kotiovestani sisälle. Se taisikin olla ensimmäinen kerta, kun ihan ääneen sanoin, että haluaisin jo olla uudessa kotikaupungissani ja päästä siellä olevaan omaan sänkyyni nukkumaan - vaikka olenkin aika vahvasti sitä mieltä, ettei koti suinkaan ole siellä, missä sydän on vaan nimenomaan siellä, missä sänky on!

Astuessani siis junan ovista ulos ja kävellessäni kohti bussipysäkkiä totesin aika kylmän rauhallisesti, että vaikka Helsingin rytmi sopii omaan rytmiini ja vaikka se on tuttu ja turvallinen, minusta silti tuntuu siltä, että Tampereen rytmi tekee minulle paljon parempaa juuri tällä hetkellä. Mikä onni siis, että sänkyni on juuri täällä!