Tuntuu, että nykyään, kun en enää ehdi päivittäin treenisalille matkan pituuden takia, päätoimeni päävalmentajana ei olekaan enää niinkään voimistelutaidon kehittäminen ja ohjelman hiominen vaan nimenomaan selkä vääränä lattialla istuminen pukujen ja paljettien keskellä. Tosiaan yhden tytön loukkaantumisen takia jätin yhden puvun silloin muutama viikko takaperin koristelematta ja se pitäisi nyt saada kuntoon, koska tyttö on - ainakin melkein - kuntoutunut jo.

Tätä siis luvassa:

Tipunvärisiä tiputanssihamosia 

Ajattelin tässä yhteydessä piristää teitä myös takavuosien valmennuskuvilla- joilla yritin äsken itseäni piristää ajauduttuani syvään valmennuksellisen epätoivon suohon ja kisastressin syövereihin -, joista valikoin kaksi suosikkiani, jotka kuvaavat ehkä kaikkein parhaiten sitä, millaista tämä homma oli kaksi vuotta sitten. En niinkään glitteriä ja glamouria vaan...:

 

...tunteja liian aikaisin treeneihin saapumista, johon tietenkin liittyi normaalia iltapäiväkeinumista.

Tästä kuvasta tulikin mieleen myös tämä syksy, kun laitettiin tytöt tässä samaisessa paikassa juoksemaan lenkkiä ja jäätiin valmentajien kanssa pihalle odottamaan, että kaikki saivat juostua. Päätettiin valmentajaparini kanssa ottaa keinussa niin isot vauhdit kuin vain ikinä mahdollista ja keksittiin siinä ohessa ottaa kengänheittokilpailu. Ei ehkä niin hyvä idea kuin miltä aluksi vaikutti, sillä välittömästi, kun kenkä irtosi jalastani, tajusin, että se taitaa lentää koulun katolle. Ja sinnehän se mätkähti. Siinä sitten hengästyneinä ja puoliksi hätääntyneinä ja puoliksi vain hysteerisesti nauravina yritettiin miettiä keinoa, miten saataisiin se kenkä sieltä katolta pois.

Tehtiin pari aika epätoivoista kiipeämisyritystä sellaista katoksen tolppaa pitkin ja naurettiin aina vain hurjemmin. Onneksi siihen sitten kipitti pihalla leikkinyt noin 8-vuotiastyttö, joka oli kiipeämistämme jo jonkun aikaa seurannut, ja totesi:

"Hei tonnehan on ihan helppo kiivetä. Mä voin."

Ja sitten autettiin se tyttö sinne katolle, vaikka koko ajan oltiinkin ihan paniikissa, koska ei varmaan oltaisi saatu kannustaa sitä kiipeämään. Luulen, että sen ikäisten vanhemmat eivät välttämättä ole kamalan mielissään, jos tietävät lastensa kiipeilevän koulun katolla - varsinkaan aikuisten ihmisten pyynnöstä.

Kenkä kuitenkin siis tallessa ja tyttökin ehjänä sen reissun jälkeen.

 

...ja pieniä valmennustapaturmia. Huomatkaa mustelma myös oikeassa nilkassa.

Äitini oli pyörtyä kauhusta, kun näki polveni, kun esittelin sille juuri tuolloin ostamaani ylppärimekkoa. Äiti kun oli juuri edellisenä päivänä ehtinyt todeta, että on niin kivaa, kun polveni ovat kauniimmat, kun en enää harrasta voimistelua itse eivätkä ne ole ihan ruvella 24/7. Aika tuurilla sain nuo kuitenkin vaalenemaan ja peitettyä ennen kuvien ottamista ja äitinikin sai mielenrauhan, kun kuvista tuli ihan nättejä ja mustelmattomia. 

Nyt kun päästiinkin tällaisen ällöttävän JV-postauksen makuun, on tietenkin mainittava, että tulossa on kaksi aika kivaa hotelliviikonloppua, kun minut on valittu tuomaroimaan sekä kilpa- että mestaruussarjojen mestaruuskisoihin ja etuuksiin kuuluu tietenkin ilmainen majoitus hotellissa sekä ilmaiset ruuat ja ilmainen nautinto siitä, että pääsee eturiviin kynän ja papereiden kanssa syynäämään, kun voimistelijat pistävät kilpailumatolla parastaan!

Tosin äsken juuri totesinkin ystävälleni puhelimessa, että tuomaroinnissa parasta ei kuitenkaan ole etuudet vaan se, että toisin kuin valmentajan roolissa, tuomarin roolissa on todella itsevarma ja tietää koko ajan, mitä tekee ja ennen kaikkea tietää osaavansa homman ja olevansa siinä jopa ihan hyväkin. Lisäksi on aika itsetuntoa kohottavaa, että saa tehdä päivän monta hyvää työtä antamalla palautetta joukkueille ja valmentajille ja tulee sellainen olo, että edes jossain asiassa on tarpeellinen.