Paras asia viime syksyssä oli varmastikin se, kun pääsin muuttamaan pois paikkakunnalta, josta en pitänyt ollenkaan, kun sinne muutimme ja josta en pitänyt yhtään sen enempää senkään jälkeen, kun olin jo tutustunut siellä ihaniin ihmisiin. Nyt kun olen ollut sieltä poissa jo jo melkein viisi kuukautta, tajusin kuitenkin, että sen paikan haamut seuraavat minua vieläkin. Ne ahdistavan pienet piirit, idioottimaiset juorut ja vaatimukset siitä, miltä pitää näyttää, mitä mieltä asioista pitää olla, kenen kanssa saa näyttäytyä ja mihin kellonaikaan.

Kävin eilen illalla sellaisen keskustelun erään ystäväni kanssa, että tuntui kuin se paikka olisi tullut luokseni tänne keskelle Tamperetta ja jos vain mitenkään on mahdollista, se oli paljon paljon ahdistavampaa nyt, kun en enää asu siellä kuin silloin, kun minun oli pakko olla sen kaupungin "ytimessä". Kaikki tuntui silloin kuitenkin jotenkin vain hauskalta peliltä, josta tiesin ennen pitkää pääseväni eroon. Se oli vain hetken viihdykettä silloin, kun tuntui siltä, että ei enää pitkä aika, kun pystyy karkaamaan ja jättämään sen kaiken pelleilyn taakseen.

Nyt kun se sama vanha roska seuraa minua tänne, se tuntuu niin kamalan loputtomalta kiroukselta. Millä näistä kuvioista oikein pääsee, jos ei edes pois muuttaminen ja 114 kilometrin välimatka auta?